Huh! Ensimmäinen oikee kouluviikko takana. Ja vaihdon ensimmäinen kuukausi (hups!). Aikalailla jänskätti jo ihan kieliongelmien takia, mutta kaikista ongelmista (joita täytyy myöntää olleen aikalailla) selvisin enemmän tai vähemmän kunnialla. En mie vieläkään ymmärrä melkeen ollenkaan mitä opettajat miulla sanoo, mutta suurimman osan asiasta voi arvata kontekstin perusteella. Mie vaan nyökyttelen ja sanon "Si, si" tai "Vale". Sillä tekniikalla on päästy jo aika pitkälle! Loput mie sit kysyn joltain englantia osaavalta opiskelijalta tai jätän vaan ymmärtämättä. Kaikki selviää ennemmin tai myöhemmin ja kyllä joku sanoo jos mie teen ihan tosi vääriä asioita.
Seuraavaa lausetta täyty vielä harkita ja mielipide voi muuttua viiden kuukauden kuluessa paljonki, mutta tällä hetkellä tuntuu että Lahden Taideinstituutti on taiteilijan ammattiin kouluttavana oppilaitoksena parempi kuin tämä UPV. Päivät on aikataulutettuja; yhdelle aineelle on varattu keskimäärin kolme tuntia aikaa, kahdesti viikossa. Jo se, että saman päivän aikana on useampia aineita aiheuttaa ainaki allekirjoittaneelle sen, ettei yhteen tekniikkaan ehdi syventyä tarpeeksi (ja kolmessa tunnissa ei ehdi mitään!). Toki vaihtelu virkistää, mutta tykkään enemmän Lahden käytännöstä, että normaalisti yhtä tekniikkaa painetaan usein koko päivä, ja useamman päivän yhtämittaisissa jaksoissa. Jäänyt näin yhden viikon jälkeen se tunnelma, että tämän yliopiston taiteen laitoksella tehdään taidetta enemmän harrastusmielessä, kansanopistomaisesti. Hyviä tekijöitä on täälläkin, en mie sitä kiellä. Tunnelma tekemisessä on vaan ihan erilainen. Ja kouluna tää on vaan ihan liian iso, liikaa kaikkee, mikä johtaa siihen että kaiken pitää olla aikataulutettua että homma pyörii. Mutta niinku sanoin, viis kuukautta voi muuttaa miun mielipidettä ihan toiseen suuntaan. Ja voi olla että vaihto-opiskelijalle hommat näyttäytyy eri tavalla.
Tähän väliin mainitsen, että oon rakastunu koulun juoma-automaattiin, josta saa kuuman kaakaon, maidolla tai ilman, 35 sentillä:)
Ne taideaineitten opettajat mitä miulla on, on kaikki tosi mukavia, ystävällisiä ja rentoja. Niillä riittää kärsivällisyyttä selittää uudestaan jos mie en heti ekalla kerralla ymmärrä jotain (tosin, harvoin mie ymmärrän sillä toisellakaan). Kukaan ei puhu englantia. Sanan tai pari, mutta niillä ei pitkälle päästä. Kaikki naureskelee sille että mie oon Suomesta ja kauhistelee kun kerron miten kylmä siellä on.
On ihanaa huomata että itselle on tullu omaksuttua edes hitusen espanjalaista välinpitämätöntä suhtautumista ongelmiin ja kiireeseen. Täällä kun ei aikataulut aina ihan päde, ja päivän läpi mennään aikalailla fiiliksen perusteella, ongelmia ei aina hoideta heti tai sillä jämptillä täsmällisyydellä mitä suomalaiset on tottuneet odottamaan. Alussa jakso vielä stressata ja murehtia kaikesta, kun mikää ei meinannu sujua, mutta nyt ei jaksa enää välittää. Mie oon kuitenki Espanjassa! Ja vaikka asiat heittäis miten härän pyllyä, ni tää tulee olemaan miulle mielettömimpiä asioita mitä tuun elämässä kokemaan. Myönnän kyllä, että oon ikionnellinen kun pääsen takasi Suomeen jossa asiat rullaa tutulla tavalla. Mutta on kai ihan vaan hyväks ihmiselle kokeilla uutta lähestymistapaa elämään, jättää kaiken kontrollointi vähemmälle ja nauttia ehkä enemmän.
Asunto edelleen kylmä ku Suomen talvi (lämmitin on miun paras kaveri!), mutta flunssa alkaa sentään olla ohi. Eihän se ollukaa ku melkeen kolmen viikon pieni kevätflunssa...
Besos! (=suukkoja, ja kyllä; täällä tavatessa hoidetaan aina poskisuudelmat, mikä on miun mielestä kyllä aika hyvä tapa rikkoo jää ensitapaamisella, jäykät Suomalaiset hyötyis tästä myös!)
-Päivi
